Pari päivää sitten heräsin tähän vanhaan Exitin laulun säveliin:

Tänne saakka on tultu Hänen voimassaan, 

huomispäivästä vielä en tiedä. Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan, 

vieköön Hän minne tahtoo vain viedä. 

Naureskelin itsekseni, kun ei sitä silloin 13.v. tajunnut minkälaiseen matkaan sitä onkaan Jumalan kanssa lähdössä! Mutta tykkäsin laulusta ja varsinkin sanasta hullu... Jumalan hullu siis :) Ja kyllä sitä voi sanoa, että on sitä ollu aika hullu. 

Aloin siinä sitten aamulla muistelemaan miten päädyinkään tähän missä nyt olen, ja voi kyllä sanoa että en olisi ikinä uskonut, jos olisin käynyt keskustelua Isän kanssa ja hän olisi näyttänyt mihin hän tulee viemään tulevina vuosina. 

Ehkä se ensimmäinen matka Kanadaan Opetuslapseuskouluun oli se jännittävin, mutta samalla haastavin. Kun luulin pärjääväni englanninkielellä, eikä kulttuurikaan näyttänyt kauhean erilaiselta, niin erehdyin kyllä siinä aika paljon. Tai ehkä se oli vain sitä, että ensimmäisen kerran muutin pois kotoa ja Suomesta toiselle puolelle maailmaa... Mutta se oli silti hyvää ja kasvattavaa aikaa. Menimme aktioon Marokkoon ja Skotlantiin. Siinä oli sitten vielä isompia kulttuurishokkeja. Hauska juttu, mikä tuli juuri mieleen, että jätin silloin vielä puhelimen kotia! Ei se ollut niin suosittua silloin vielä kantaa kännykkää mukana... hehe! Nykyään ei tulisi mieleenkään jättää puhelinta poist matkasta :) Tämän koulun jälkeen halusin tehdä työtä Jumalalle, mutta en tiennyt vielä missä tai miten. Vaikka halusinkin jäädä pidemmäksi aikaa Kanadaan puolen vuoden jälkeen, koin että minun tulee palata takaisin Suomeen. 

Siellä sitten pääsin takaisin normaaliin elämän, töihin ja hain kouluun ja yllätys yllätys pääsin jopa sisälle. Se oli kyllä ihme, kun ei mulla ollut mitään kummempaa musiikkikoulutusta... Muistan erään kaverin luona, kun hän opetti minulle musiikin teoriaa, ennen pääsykokeita! Meni vissiin ihan hyvin, kun pääsin sisälle :) 

No siellä olin noin puolitoista vuotta, mutta koko ajan halu ulkomaille menosta vain kasvoi ja kasvoi ja rukoilin, että milloin olisi se oikea aika vai jäänkö Suomeen. 

No löysin ylistyskoulun Budapestista ja se näytti just minun paikalta. Hain kouluun ja pääsin sisälle ja niin jätin opintoni kesken puoleksi vuodeksi. 

En tykännyt Budapestista kauheasti, mikä johtui varmaan siitä, että asuimme pääkadulla keskustassa ja siellä oli tosi meluisaa ja torakoita ja se oli talviaikaa. Mutta koulu oli aivan mahtava ja nautin siitä ihan täysiä. Se oli ihanaa aikaa kasvaa lähemmäksi Jeesusta ja kirjoittaa lauluja ja tutustua uusiin ystäviin, jotka melkein kaikki olivat Balkanin maista. Se oli kyllä kans kulttuuri shokki sinänsä, koska he tosiaan olivat paljon äänekkäämpiä ja tunteellisempiä entä kuin minä... ;) 

Tämän jälkeen palasin Suomeen ja ajattelin, että siinä se sitten oli. Jään nyt tänne Suomeen ja asettaudun tänne. Hain silloin myös musiikin opettajaksi Ouluun, mutta kun olin toisessa vaiheessa pääsykokeissa, niin tuli niin sellainen olo, että mitä sä täällä teet? Tämä ei ole sinun paikka, eikä ollut rauhaa sydämessä ollenkaan. En päässyt Ouluun, mikä ei ollut yllätys :). No ei siinä kestänyt kuin puoli toista vuotta ja sitten sain kutsun mennä takaisin Budapestiin ja kun rukoilin asian puolesta, niin koin että tämä on se minun paikkani. Olin tosi innoissani siitä, että Jumala kutsui minut takaisin Budapestiin. Olin ostanut vatkaimen, imurin, keittiötarvikkeita yms... ja mietin, että mihin nämä kaikki sitten laitetaan! :) 

Kun saavuin Budapestiin niin muista niin selvästi ensimmäisenä päivänä, kun kävelin kauppaan, kokevani olevan kotona. Se oli todella outoa minulle... Ihan outo maa ja uudet ihmiset, mutta silti koin, että tämä on kotini. Se oli Jumalan läsnäolon täyttämä hetki. 

Siellä sitten tein Missionuorten kanssa vapaaehtoistyötä melkein viisi vuotta ja välillä vietin myös aikaa Suomessa töissä tai Missionuorissa. 

Tulihan siinä myös mukaan kaikenlaisia tuttavuuksia ja ystäviä, jotka on niin rakkaita edelleenkin. Erityisesti Igor ;) Mehän tavattiin jo 2009 Makedoniassa, kun teimme sinne aktion Budapestista, mutta ajattelin etten ikinä mene Makedonialaisen kanssa naimisiin tai muuta sinne. 

Kuten varmaan kaikki tietää, toisin kävi ja Makedonialaisen kanssa menin naimisiin ja nyt ollaan oltu täällä Makedoniassa puolitoista vuotta yhdessä. 

Koin, että Budapestin aika tuli päätökseen ja nyt on "uusi" vaihe täällä Makedoniassa. En aikonut olla Budapestissa viittä vuotta, joten katsotaan kuinka kauan täällä Makedoniassa olemme :) 

Menemme vuosi kerrallaan eteenpäin ja haluamme olla yhdessä pariskuntana Jumalan johdatuksessa! Koska se on paras paikka, missä ihminen voi olla! 

Välillä on ollut hullua menoa, mutta toisaalta niin normaalia. :) 

Olen kyllä niin kiitollinen Jumalalle näistä vuosista, että hän on oikeasti pitänyt huolen, mihin ikinä hän onkaan johtanut ja tulee myös tulevaisuudessa pitämään!